"Tykkään olla ihmisten kanssa muutaman tunnin tai korkeintaan pari päivää. Sitten alkaa ahdistaa, jos en saa olla rauhassa, ja vetäydyn kuoreeni. Ystäväni ja perheeni eivät pahastu tästä, mutta suhteissa se on ollut ongelma."
"Parisuhteessa kuuluu tehdä kompromisseja, mutta samalla tuntuu, että hukkaan itseni. Se, että tarvitsen paljon aikaa olla yksin, on aiheuttanut riitoja. Jokaisen eron jälkeen on vahvistunut tunne siitä, että parisuhde ei ole minua varten."
Nimimerkki scoreggia kommentoi:
”...Monet meistä taitavat olla introverttiluonteita, jotka olemme muutenkin kääntyneitä enemmän sisäiseen kuin ulkoiseen todellisuuteen huomiomme ohjaamisen suhteen. Parisuhde ja varsinkin yhdessä asuminen pakottaa liikaa pois "oman pään sisältä", jossa ainakin luovalla introvertilla on niin rikas maailma, ettei sen kanssa voi mikään parisuhde tai reaalimaailman ilmiöt kilpailla.”
Tämä sai miettimään omaa tilannettani. Samaistuin täysin noihin luonteenkuvauksiin, mutta en tiedä millaista on olla introverttina parisuhteessa, kun en ole koskaan ollut. Selvää kuitenkin on, että tulen aina tarvitsemaan paljon omaa aikaani. Siksi varmaan toisenkin osapuolen olisi hyvä olla introvertti luonteeltaan. Tai ainakin todella ymmärtäväinen yksinolon tarpeelleni. Kun pääsen käytännössä kokeilemaan parisuhteessa elämistä, niin mistäpä sitä tietää vaikka huomaisin olevani yksi näistä mieluummin yksin elävistä...
Mutta tällä hetkellä ainakin on valtava rakkauden kaipuu!
Satuinpa itsekin lukemaan tuon hesarin artikkelin. Introverttius voi olla helposti monelle myös "selitys" sille, miksi ei haluta kohdata omia sisäisiä demoneja. Ainakin jutuissa esiintyville oli kaikille yhteistä hylätyksi tuleminen parisuhteessa ja muut huonot kokemukset deittisaralla. Mietityttää, johtuuko se oikeasti siitä, että haluttaisiin olla yksin vaiko siitä että ei uskalleta enää parisuhteeseen, koska se asettaa ihmisen uudelleen haavoittavaksi?
VastaaPoistaVoisin nimittäin sanoa että tiedän mistä puhun. Olen itsekin introvertti, päälle 30v. Mulla oli 20-30vuoden välillä kaksi suhdetta, kumpikin n. vuoden ja toinen oli lisäksi kaukosuhde. Ne ei toimineet, monestakaan syystä. Ajattelin jossain vaiheessa, ettei parisuhteet ole mua varten, voin elää yksinkin. Silti sisällä nakersi etenkin se läheisyydenkaipuu! Tapasin nykyiseni 2 vuotta sitten työpaikalla, ja meillä menee ihanasti. Hän on myös introvertti ja omaamme monessa suhteessa samanlaisen luonteen; viihdymme kotona ihan kaksin, vaikka toki käymme ihmistenkin ilmoilla ja tapaamme ystäviä mutta enimmäkseen olemme kaksin ja ymmärrämme toistemme tarpeita.
Minä en vaan rehellisesti usko, että ketään on luotu elämään yksin, vaan ajattelen että se on ihmisen sisäänrakennettu juttu tuo kumppanin kaipuu. Ja jos on oikeanlaisen kumppanin kanssa, hän osaa antaa sinulle tarvitsemasi tilan! Parisuhteen ei tarvitse olla itsensä tai toisen rajoittamista :).
Niin vaan taitaa olla, että kumppanin kaipuu on jokaiseen sisäänrakennettu ominaisuus. Tietysti poikkeuksiakin löytyy, mutta ne ovat nimenomaan harvoja poikkeuksia. Läheisyys on kai yhdeksi ihmisen perustarpeeksi laskettavissa. Seksuaaliset tarpeensa voi jokainen tyydyttää itsekkin, mutta läheisyyttä ei voi itse itselleen antaa. Siksi nimenomaan läheisyydenkaipuu on eniten itseäni vaivaava asia tässä parisuhteettomuudessa.
PoistaMinunkaan mielestäni ei parisuhteen tule olla elämää rajoittava tekijä. Ainahan jotain kompromisseja joutuu tekemään toisen ihmisen kanssa asioita yhteen soviteltaessa, mutta ei sen takia pidä joutua liikoja rajoittamaan ja omaa tilaa pitää olla.
Mukava kuulla että olet löytänyt sopivan kumppanin :)